maanantai, 19. lokakuu 2009

Lähimetsän kosmopoliitit

Vanhaan, hyvään aikaan etenkin Itä-Suomessa hieman kierommilla ja noitamaisemmilla henkilöillä saattoi olla apunaan para, eräänlainen tonttu tai peikko. Paran touhuista jäi erinäisiä jälkiä maastoon kuten kummallisia voimöhkäleitä ja oksennuksia. Nämä mönjät olivat suoranaista taikuutta ilmestyttyään milloin kannonnokkaan, milloin keskelle pihaa. Joskus ne lähtivät myös liikkeelle tai muuttivat muotoaan. Punertavat kuplat, joilla oli samankaltaisia ominaisuuksia, tiedettiin suden maidoksi koko Skandinaviassa.

Ruotsalaisessa perinteessä nämä paranormaalit jätökset koettiin uhkaaviksi. Syy huonosti lypsäviin lehmiin löytyi peikkojen oksennuksista. Näitä oksennuksia piiskattiin ja poltettiin Ruotsissa yleisesti 1700-luvun lopulla. Yhdysvalloissa on evakuoitu ihmisiä avaruusolentojen hyökkäykseltä keltaisen liman tursuessa pihakannoista.

Parat lienevät jo kadonneet maatiloilta eikä lentäviä lautasiakaan ole näkynyt, mutta nämä mystiset eritteet jatkavat hiipimistään luonnossa vailla piiskatuksi tulemisen pelkoa.

Nämä alkueliöt, joita myös limasieniksi (Mycetozoa) kutsutaan, elävät yleisinä kaikkialla luonnossa. Itse olen pannut merkille useita erilaisia plasmodioita. Sienistä ei varsinaisesti ole kuitenkaan kyse, eikä itse asiassa edes mihinkään kuntaan tarkasti kuuluvasta. Vaikka limasienet ovat potentiaalisesti hyvin astrobiologisen oloisia, ovat ne endeemisiä maapallolle, ollen kuitenkin todella vanhaa alkuperää. Limasienillä on jotain yhteistä amebojen kanssa, mutta ne lisääntyvät itiöpesäkkeiden avulla, liikkuvat ja pystyvät ratkomaan labyrintin ilman minkäänlaisia aivoja tai hermoja. Ne voivat syödä toisia eliöitä valumalla niiden päälle tai lävistää huokoisia materiaaleja kuin kummitukset. Rakenteeltaan ne ovat mitä milloinkin eri elämänvaiheissaan. Limakkona ne koostuvat lähinä soluseinättömästä aineesta jossa tumat keijuvat epämääräisesti. Limakko voi olla ikään kuin yksi jättiläismäinen, jopa neliömetrin kokoinen solu.

”Endeeminen maapallolle” kuvaa omasta mielestäni varsin hyvin limasientä, sillä nämä sadat eri lajit elävät niin sademetsissä kuin hemiboreaalisella vyöhykkeelläkin ilman paikallisia erikoistumia. Tämä paikallinen ekotyypittömyys on tutkijoille mysteeri. Totisesti vanhasta eliöryhmästä on kyse.

Minä rakastan limasieniä - ne tekevät metsäretkistä todellisen seikkailun. Suomessa tavatuista kahdestasadasta lajista olen bongannut joitakin riemastuttavia, erilaisia lajeja - yleisimmin paranvoita (Fuligo septica) sudenmaitoa, (Lycogala epidendrum) sekä Trichia decipiens –lajia. Tässä joitakin löydöksiäni syksyltä 2009.

 


perjantai, 8. toukokuu 2009

Demi Mooren salaisuus

Ollessani ala-asteella kouluni teki vuosittaisen pyöräretken Kirakanjärvelle. En muista jostain syystä näistä retkistä mitään. Muistan ainoastaan yhden hetken: kirkuvat tytöt jotka osoittelivat järven häikäisevää pintaa. Pinnan alla tumma, voimistelunauhaa muistuttava otus lepatti. Pieni, rohkea tyttö saappaissa tiesi, että olemme kohdanneet pahamaineisen ja pelätyn iilimadon. Lasten uintihalut olivat siltä päivältä menneet.

Tarkemmin ajateltuna lepattaja on voinut olla myös hevosjuotikas, mutta miksi turhaan herkullista lapsuusmuistoa pilaamaan! Tunnetusti 80-luvulla kauniinkirjava verijuotikas (Hirudo medicinalis) eli kuitenkin vielä kotimaisissa pienvesissä. Sen jälkeen ei siitä ole paljoa kuulunut. Viimeiset havainnot ovat 90-luvun lopun Ahvenanmaalta ja mantereisen Suomen eteläiseltä rannikolta. Tällä hetkellä verijuotikas on mitä todennäköisimmin luonnostamme kadonnut. Äiti, muista sammuttaa televisio kun et katso sitä. Se säästää virtaa.

Kunnioitusta herättävän parantajan kulta-aika on siis mennyttä. Aikoinaan Euroopassa sitä on kerätty lammista miljoonia yksilöitä vientiin ja apteekin purnukkaan. Rannoilla laiduntava karja tarjosi runsaasti nahkaa jota verijuotikas pääsi viiltelemään terävillä leuoillaan. Hevoset nousivat kahluulta ylimääräinen kerros imeväisiä alaruumiissaan. Carl von Linné teki virhearvion nimetessään mustemman hevosjuotikkaan tieteelliseltä nimeltään "verenimijäksi" (Haemopis sanguisuga), sillä hevosjuotikas on silkka pikkueläimiä saalistava peto. Veren imuttelu on verijuotikkaan heiniä.

Verijuotikkaan arvo piili sen kyvyssä tuottaa hirudiinia. Hirudiini pitää veren juoksevana. Niin lääkärit kuin kansanparantajatkin käyttivät juotikkaita hoidoissaan. Ruotsin historia tuntee "juotikasakat", iglakärringar, jotka kävivät ihmisten luona laittamassa imuttajia potilaidensa kehoille. Lammikkoviljely kukoisti ja iilareita löytyi myös runsaasti luonnonvaraisina. Juotikkaat kävivät arvokkaammaksi ryöstökeräilyn tehdessä tuhojaan. Säästeliäämpi puoskari käytti saman juotikkaan uudelleen ja pusersi imetyn veren ulos eläimestä.

Jotkut Hollywood-tähdet kuten Demi Moore käyvät hoitamassa säännöllisesti kauneuttaan verijuotikashoidoissa. Demi Mooren tapauksessa se näköjään toimii. Niin plastikkakirurgia kuin mikrokirurgiakin on kiinnostunut ihmeellisen eläimen avusta.

1241785873_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Luonnonvaraiset verijuotikkaat katosivat Suomesta monestakin syystä. Kanta ei kestänyt ahnetta keräilyä, niittykarja katosi lampien rannoilta, verijuotikkaat ovat herkkiä ympäristömyrkyille. Nuoret juotikkaat ovat myös riippuvaisia runsaista sammakkoeläinesiintymistä, sillä sammakkoeläinten pehmeä iho on helpommin puhkaistavaa kuin nisäkkäiden. Naapurimaistamme mm. Ruotsissa ja Eestissä on yhä kantoja, mutta myös yhteistaival juotikkaan kanssa on ollut merkittävämpi.

1241785812_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Maatalouden rakenteen muututtua ei verijuotikasta enää kannata yrittää palauttaa luontoon. En edes usko, että monikaan haluaa sen takaisin. Silti se on etnobiologinen muisto, niittyjen ja hakalampien sekä vanhojen apteekkien verenhimoinen haamu. Sehän voi tulla vaikka muotiin.

 

 

maanantai, 4. toukokuu 2009

Natura in minima maxima!

Kylpiessäni Kasnäsin kylpylässä eräs naishenkilö kysyi minulta, mitä sinileväongelmalle voi tehdä. En kertonut hänelle, että ongelmasta huolimatta pidän kovasti sinilevistä eli syanobakteereista. Itse asiassa ajattelen niitä usein.

Ei ole tietenkään syanobakteerien syytä, että nykyään on ainaisia massakukintoja. Symppaamiseni juontaa siitä, että syanobakteereista saamme kiittää koko ilmakehää sekä elämänmuotojen syntyä. Näin alkajaisiksi.

Naishenkilö jatkoi kylpyläpäiväänsä pienen keskustelutuokion jälkeen, ja minä jäin miettimään lisää rakkaita pikku esitumallisia kaiffojani. Todennäköisimpinä varhaisimpina elämänmuotoina ne alkoivat tuottaa myrkylliseen kaasukehään happea. Ne ovat nimittäin yhteyttäviä bakteereja. Niillä on taito sitoa typpeä erityisiin heterokysteihinsa, mistä on peräisin myös alkuperäiset maaperän typpivarannotkin. Tämä on puolestaan on mahdollistanut kasvillisuuden kehittymisen.

Ihmeellistä on myös se, että kasvisolun sisältä löytyvä viherhiukkanen eli kloroplasti vaikuttaa vahvasti olevan entinen syanobakteeri. Näin endosymbioosin kautta kasvisolut ovat kehittyneet nykyisiksi yhteyttämistehtaiksi. Ja siten meillä on ruokaa ja happea.

Syanobakteerit tuntuvat olevan myös ratkaisu kaikkiin ihmisen suurimpiin ongelmiin. Niitä voidaan koulia vetytehtaiksi biologiseen energiantuotantoon sekä lääketehtaiden iloksi. Mars tietenkin jossain vaiheessa syanobakteeritetaan jotta saadaan uusi elämä pohjustettua sekä happiolosuhteet meidän vaativia tarpeitamme varten. Marsissa ne sitovat hypen maahan tulevia metsiä ajatellen. Näin visioi ruotsalainen tiededokumentti.

Kaiken tämän jälkeen on himpun verran vaikeampi suhtautua närkästyneesti jokakesäiseen leväpuuroon. Maksamyrkkymössössä kahlaillessa on hyvä muistaa, että kaikki käyvät vastenmielisiksi, kun niitä on liikaa.

1241463660_img-d41d8cd98f00b204e9800998e1241465188_img-d41d8cd98f00b204e9800998e1241465255_img-d41d8cd98f00b204e9800998e