Ollessani ala-asteella kouluni teki vuosittaisen pyöräretken Kirakanjärvelle. En muista jostain syystä näistä retkistä mitään. Muistan ainoastaan yhden hetken: kirkuvat tytöt jotka osoittelivat järven häikäisevää pintaa. Pinnan alla tumma, voimistelunauhaa muistuttava otus lepatti. Pieni, rohkea tyttö saappaissa tiesi, että olemme kohdanneet pahamaineisen ja pelätyn iilimadon. Lasten uintihalut olivat siltä päivältä menneet.

Tarkemmin ajateltuna lepattaja on voinut olla myös hevosjuotikas, mutta miksi turhaan herkullista lapsuusmuistoa pilaamaan! Tunnetusti 80-luvulla kauniinkirjava verijuotikas (Hirudo medicinalis) eli kuitenkin vielä kotimaisissa pienvesissä. Sen jälkeen ei siitä ole paljoa kuulunut. Viimeiset havainnot ovat 90-luvun lopun Ahvenanmaalta ja mantereisen Suomen eteläiseltä rannikolta. Tällä hetkellä verijuotikas on mitä todennäköisimmin luonnostamme kadonnut. Äiti, muista sammuttaa televisio kun et katso sitä. Se säästää virtaa.

Kunnioitusta herättävän parantajan kulta-aika on siis mennyttä. Aikoinaan Euroopassa sitä on kerätty lammista miljoonia yksilöitä vientiin ja apteekin purnukkaan. Rannoilla laiduntava karja tarjosi runsaasti nahkaa jota verijuotikas pääsi viiltelemään terävillä leuoillaan. Hevoset nousivat kahluulta ylimääräinen kerros imeväisiä alaruumiissaan. Carl von Linné teki virhearvion nimetessään mustemman hevosjuotikkaan tieteelliseltä nimeltään "verenimijäksi" (Haemopis sanguisuga), sillä hevosjuotikas on silkka pikkueläimiä saalistava peto. Veren imuttelu on verijuotikkaan heiniä.

Verijuotikkaan arvo piili sen kyvyssä tuottaa hirudiinia. Hirudiini pitää veren juoksevana. Niin lääkärit kuin kansanparantajatkin käyttivät juotikkaita hoidoissaan. Ruotsin historia tuntee "juotikasakat", iglakärringar, jotka kävivät ihmisten luona laittamassa imuttajia potilaidensa kehoille. Lammikkoviljely kukoisti ja iilareita löytyi myös runsaasti luonnonvaraisina. Juotikkaat kävivät arvokkaammaksi ryöstökeräilyn tehdessä tuhojaan. Säästeliäämpi puoskari käytti saman juotikkaan uudelleen ja pusersi imetyn veren ulos eläimestä.

Jotkut Hollywood-tähdet kuten Demi Moore käyvät hoitamassa säännöllisesti kauneuttaan verijuotikashoidoissa. Demi Mooren tapauksessa se näköjään toimii. Niin plastikkakirurgia kuin mikrokirurgiakin on kiinnostunut ihmeellisen eläimen avusta.

Luonnonvaraiset verijuotikkaat katosivat Suomesta monestakin syystä. Kanta ei kestänyt ahnetta keräilyä, niittykarja katosi lampien rannoilta, verijuotikkaat ovat herkkiä ympäristömyrkyille. Nuoret juotikkaat ovat myös riippuvaisia runsaista sammakkoeläinesiintymistä, sillä sammakkoeläinten pehmeä iho on helpommin puhkaistavaa kuin nisäkkäiden. Naapurimaistamme mm. Ruotsissa ja Eestissä on yhä kantoja, mutta myös yhteistaival juotikkaan kanssa on ollut merkittävämpi.

Maatalouden rakenteen muututtua ei verijuotikasta enää kannata yrittää palauttaa luontoon. En edes usko, että monikaan haluaa sen takaisin. Silti se on etnobiologinen muisto, niittyjen ja hakalampien sekä vanhojen apteekkien verenhimoinen haamu. Sehän voi tulla vaikka muotiin.